Täydellisen terve ihminen, mikä se sellainen edes on?
Se missä vaiheessa elämää traumatisoituminen tapahtuu, vaikuttaa varmastikin siihen kuinka rankasti se muokkaa ihmisen minäkuvaa. Jos ihminen on saanut kokea riittävän turvallisen lapsuuden ja sitten aikuisuudessa tapahtuu joku yksittäinen traumatisoiva asia, on ehkä helpompi ymmärtää, että ”minä en ole paha, vaan kohtasin rankan asian tai minulle tehtiin pahaa.” Mutta jos traumatisoituminen on kroonisempaa tai lapsuudessa alkanutta, saattaa käydä niin että koko ihmisen minäkuva rakentuu ihan vinoon. Sitä alkaa pitää itseään jollain tapaa pahana, huonona ja kelpaamattomana.
Muistan, että minulla oli joskus kauan sitten ajatus, terveistä ”normaaleista” ihmisistä. Tuohon terveeseen liittyi kuva ihmisestä, joka vain suvereenisti elää elämäänsä eikä mitkään vaikeat tunteet ja epävarmuudet juurikaan paina mieltä. Terve tietää aina miten toimia. Ja jos joku terve sanoo minulle jotain vaikkapa minun elämästäni, niin hän on varmastikin oikeammassa kuin minä. Aika vaarallinen ajatusvääristymä, sanoisin.
Joku meistä saattaa suorittaa elämäänsä sulkemalla tunteet epäterveesti itsensä ulkopuolelle. Joku ulkoisesti terve ja pätevä itkee illat viinipullon kanssa sohvalla yksinäisyyttään. Se sun kaikista itsevarmimman ja iloisimman oloinen luokkakaveri saattaa kärsiä masennuksesta. Se äkkipikainen ihminen tiuskii sulle, koska hän ei ole oppinut muutakaan tapaa toimia. Sen aina avuliaan naapurin äiti kuoli eilen ja lapsella todettiin syöpä. Ja se ihminen joka katsoi sua pilkallisesti kun kerroit sun oireista, taisi olla itse aika kesken itsensä kanssa.
Kaikkihan me ollaan lopulta traumatisoituneita, toiset enemmän kuin toiset. Kaikille meille on tapahtunut asioita, jotka ovat vaikuttaneet meihin syvästi. Luoneet meihin pelkoja, arpia, mitä lie… Tervein ja onnellisinkin meistä kipuilee elämän kanssa, sillä se on elämän luonne.
Lopulta ajattelen, että trauman sattuessa tilanne ja olosuhteet ovat sairaat, ei ihminen. Ja sairaaseen tilanteeseen tai olosuhteisiin reagoiminen on terveyttä; merkki siitä että ihminen on elävä, tunteva olento.
Terveyttä voisi olla vaikkapa se, että rakastaa.
Terveyttä voisi olla se, että kokee myötätuntoa.
Terveyttä voisi olla se, että uskaltaa katsoa myös omaan pimeään ja myöntää epätäydellisyytensä.
Terveyttä voisi olla se, että osaa ja uskaltaa asettaa terveet rajat.
Terveyttä voisi olla se, että osaa elää mahdollisimman hyvää elämää niiden rajoitteiden kanssa, jotka juuri omalle kohdalle ovat sattuneet.
Ei sellaista päivää, jolloin voisin sanoa, että olen ”täydellisen terve” ole tulossa. Eikä niin ole tarkoituskaan. Meidän on tarkoitus oppia ja kasvaa ihan loppuun asti.
Joo joo joogaamaan!
Trauman hoitomuoto katsaukseni ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui jooga, sillä jostain syystä tuntemattomasta se oli päässyt arjestani katoamaan. Nyt kun muutamia viikkoja sitten aloitin sen säännöllisen harjoittamisen uudestaan, oli selkeä muutos positiiviseen havaittavissa monella saralla; energiatasoni nousivat, samalla kun tuli muuten rauhallisempi olo, yhteys omaan itseen parani ja aloin nukkua paremmin. Olkoon tämä postaus minulle myös muistutus jatkaa joogaamista 🙂
Miksi jooga:
-jooga tekee nannaa autonomiselle hermostolle, joka on yksi traumaperäisten häiriöiden keskeisimmistä oireista
-joogan avulla voi oppia hengittämään syvemmin (traumatisoituneilla tuppaa aika usein olemaan pinnallinen hengitys)
-yhteys kehoon ja sen tuntemuksiin paranee
-jooga kiinteyttää, parantaa kehonhallintaa ja muuta kivaa. Tämä voi buustata myös itsetuntoa, mikä traumatisoituneilla on harvoin liian hyvä.
Joogaahan on olemassa tosi montaa eri lajia. Aloittaakseen joogan ei tarvitse olla huippukunnossa tai taipua tuhannen kippuralle. On olemassa rauhallista hathajoogaa, vaivatonta tuolijoogaa sekä traumaattisen taustan omaaville suunnattua ihan erityisesti traumaperäiset oireet huomioivaa ja turvallisuuden tunteen luomiseen tähtäävää traumasensitiivistä joogaakin. (Tätä en ole itse kokeillut, kuulisin mielelläni kokemuksista!) Toisaalta niille ketkä nauttivat hiestä ja itsensä haastamisesta löytyy hieman dynaamisempia joogan muotoja, kuten astanga ja flow-jooga.
Itselleni jooga on ollut yksi merkittävimmistä trauman hoitomuodoista. Sitä ensi kertaa aloitellessani hermostoni oli ihan hirvittävässä jamassa, joten joogan ja mediaation jälkeen koetut syvän rauhan tilat olivat todella kaivattua herkkua. Itse myös koin, että joogaan liittyvä oman kehon kunnioittamisen filosofia, jolta ei voinut joogatunneilla välttyä, auttoi osaltaan armotonta itsensä ruoskijaa luomaan paremman kehosuhteen. Nyt keho on koti ja ystävä!
Älkää unohtako kehoa!
Jos saisin antaa vain yhden neuvon trauman hoidosta niin se olisi:
Älkää unohtako kehoa!
Itse olin pallotellut vuosikaudet ties minkämoisia kognitiivisia kiemuroita ennen kuin mun keho ja sen tuntemukset otettiin kunnolla mukaan hoitoon. Kun se tapahtui, alkoi toipuminen.
Ne aivokiemurat on vaan yksi osa ihmistä. Mutta trauma asuu myös tunteissa ja kehossa. Ehkä jopa ennen kaikkea niissä.
Vaikka traumamuisto ei olisi suoranaisesti kehollinen (esim. fyysistä väkivaltaa), se keho oli silti tilanteessa mukana, reagoi siihen tavalla tai toisella ja muistaa sen silti. Se muisto voi näkyä tänä päivänä vaikka vähän alaspäinpainuneena ryhtinä (sillä missä asennossa ihminen on ja liikkuu on muuten yllättävän iso yhteys siihen miltä siellä pään sisässä tuntuu), siinä miten keho reagoi vaikkapa ihmismassoihin tai siihen kun joku korottaa hieman ääntään, se voi näkyä turtumisena tai siinä ettei kehoon saa yhteyttä.
Keho tarvitsee korjaavia kokemuksia. Turvallisuuden tunnetta, arvostusta, toisiin liittymistä, onnistumisia. Joskus sen tarvitsee saada vaikka täristä tai tanssia jännityksiä pois. Viedä joitain prosesseja loppuun.
Traumaa ei siis pidä käsitellä ja purkaa ainoastaan kognitiivisella vaan myös tunne- ja kehotasolla. Todennäköisesti mitä vieraammalle se kehon mukaan ottaminen tuntuu, sitä tarpeellisempaa se on.